Onko joukkue aina yhden ottelun päässä kriisistä?

Huomenta ja hyvää pelipäivää!

Kyseessä taitaa olla blogin historian ensimmäinen kerta, kun kirjoitus osuu suoraan pelipäivälle. Aiemmin olen pyrkinyt kirjoittamaan aina ennen pelejä tai pian niiden jälkeen. Tosin tässäkään kirjoituksessa ei analysoida Newcastlen vahvuuksia, taktiikoita tai neppailla tilastoilla. Riittänee maininta, että Arsenal on viime aikoina voittanut Newcastlen poikkeuksetta ja näissä peleissä Oliver Giroud on tehnyt kahdeksan maalia (5/5 maalia kohti osuneesta puskusta on johtanut maaliin). Hyvä ystäväni on Newcastlen kannattajia ja yleensä keskustelumme muutamaa päivää ennen ottelua menevät näin: -Voittaako Newcastle? - Ei. Olen siis kohtalaisen luottavainen, vaikka harakat ovat valmentajansa vaihtaneet ja siellä näyttäisi pahin kaaos ja säätö olla ohitse. 

Newcastle tuskin on budjetoinut montaa pistettä päivän pelistä, mutta Arsenalille kyseessä on todella tärkeä ottelu. Kausi ei ole lähtenyt käyntiin toivotulla tavalla ja fanien kritiikki on jälleen nostanut päätään. Mikä on täysin ymmärrettävää, sillä kahden FA-cupin ja Community Shieldin voittamisen jälkeen on moni iskenyt silmänsä Valioliigan voittoon, se kun on se seuraava realistinen pokaali. Fanit eivät ole toiveissaan yksin, sillä kesällä todella moni pelaajista puhui nimenomaan liigan voittamisesta. Pelaajat tuntuivat myös luottavan siihen, että joukkueessa todellakin on sitä jotain mestaruuden voittamiseen. Ja kun joukkuetta katsoo, niin ei se paperilla ainakaan kovin paljoa häviä vaikkapa Manun vuoden 2013 mestaruuden voittaneelle joukkueelle. 

Joukkue näyttää siis paperilla hyvältä ja ennen kauden alkua elättelin varovaisia toiveita mahdollisesta mestaruudesta. Nyt kun kautta on pelattu kolme ottelua ja Arsenalilla on kasassa neljä pistettä, on luottamus rapissut jonkun verran. Joukkue tuntuu edelleen painivan samojen ongelmien kanssa, eikä eteenpäin olla menty riittävästi. Puolustus tekee samoja typeriä virheitä, keskikenttä hieroo palloa ajoittain liikaa ja liian hitaasti, eikä hyökkäys saa lukuisista tarjoiluista huolimatta palloja sisään. Huomattavaa on, että kuudesta viimeisestä kotipelistä Arsenal on jäänyt maaleitta viidesti. 

Hyvä fiilis FA-cupeista ja joukkueen ajoittain varsin lupaavat otteet kentällä, saivat ainakin minut luottavaisemmaksi ja satunnaiset tappiot tuntuivat pikemminkin poikkeukselta kuin säännöltä. Joukkue näytti menneen eteenpäin, joskaan ei aivan niin nopeasti kuin monet olivat toivoneet. Tosin kauden alku näytti masentavalla tavalla, miten perinteinen pessimistisyys on jälleen vallannut alaa (myös omissa ajatuksissa) ja joukkue tuntuu olevan taas kerran tutussa kriisissä.  

Suurin ongelma tällä hetkellä tuntuu olevan maalinteko. Puolustus on tehnyt toki virheitä, mutta tämä lienee väliaikaista ja hommat lähtevät pian sillä osin rullaamaan. Arsenalin tapauksessa puolustuksen ongelmat eivät mielestäni johdu siitä, etteikö meillä olisi riittävän laadukkaita toppareita tai laitapuolustajia, vaan siitä ettei joukkue yksinkertaisesti ole rakennettu yhtä puolustusorinetoituneesti kuin vaikkapa Chelsea (joka on päästänyt kauden ensimmäisissä peleissä seitsemän maalia). Kun joukkue saa rytminsä kohdalleen, tulee myös puolustus parantumaan. 

Maalinteko sen sijaan huolestuttaa hyvinkin paljon. Alexis Sanchez näyttää edelleen hieman, noh, puolikuntoiselta paremman sanan puuttuessa. Hän ei ole viimeistelyn ja ratkaisujensa suhteen vielä aivan täydessä terässä, mikä on ymmärrettävää Copa American takia. Sen sijaan Giroud on saanut alleen täyden pre-seasonin, mutta homma ei vain lähde toimimaan. Olen usein puolustanut Giroudia ja hän saa mielestäni ajoittain turhan kovaa kritiikkiä, mutta olen myös valmis myöntämään, ettei kyseessä ole pelaaja jolla mestaruuksia voitetaan. Hän on hyvä ja hyödyllinen pelaaja, mutta kaukana sateentekijästä, kuin vaikkapa Aguero, Suarez ja jossain määrin myös Diego Costa. 

Giroud olisi mielestäni parhaimmillaan silloin, kun hänelle on olemassa konkreettista kilpailua, nyt kun sitä ei oikein ole. Sanchez ja Walcott eivät kumpikaan ole puhtaita kärkipelaajia ja Welbeck on loukkaantuneena vielä viikkoja (eikä hänkään ole parhaimmillaan yksinäisenä piikkinä). Koska Arsene Wengerin vaihtoehdot kärjen pelaajaksi ovat hyvin rajatut, korostaa se entisestään Giroudin puutteita. Giroud joutuu tällä hetkellä kantamaan liian isoa taakkaa.

Loogisin vaihtoehto olisi tietysti ostaa Giroudille kilpailija, mutta tällaista ei ole vielä näkynyt. Benzema on pyörinyt sitkeästi huhuissa, mutta nämä ovat laantuneet pelaajan tehtyä selväksi, että jatkaa uraansa Madridissa. Ja miksei jatkaisi? Ei pelaajalla ole mitään syytä lähteä yhdestä maailman parhaasta seurasta. Syitä lähtöön olisivat peliajan puuttuminen, ongelmat valmennuksen kanssa, tai yleinen tyytymättömyys omasta roolista, eikä Benzemalla tunnu olevan näitä ongelmia. Kulisseissa saattaa toki tapahtua vaikka ja mitä, mutta toistaiseksi tämä siirto näyttää kuopatulta. Cavanin suhteen tilanne on melko sama, enkä näe tätä realistisena vaihtoehtona. 

Ketä jää sitten jäljelle? Kenet Arsenal voi ostaa? Pitää myös muistaa se tosiseikka, että Arsenal ei kilpaile samassa rahaliigassa, missä City, Chelsea ja Manu, vaikka joukkue varakas onkin. Meillä ei ole varaa ensin ostaa pelaajaa, myydä se sitten Portugaliin ja sitten ostaa sieltä takaisin moninkertaisella summalla, millä hänet alunperin myytiin. Edellä mainitut joukkueet pystyvät kuluttamaan satoja miljoonia silmänräpäyksessä ja pystyvät tällä tavoin hankkimaan kenet tahansa haluamansa pelaajan. Tästä syystä hinnat ovat siirtomarkkinoilla täysin pöyristyttäviä.

Arsene Wenger ei ole koskaan ostanut pelaajaa ostamisen ilosta, vaan on tehnyt kaupat tarkasti harkiten ja lyönyt rahat tiskiin vasta silloin, kun oikea pelaaja sekä hinta ovat kohdanneet. Tämä näyttää nykyisessä markkinatilanteessa melko haastavalta. Ykköskorin hyökkääjiä ei montaa ole, eikä näistä yksikään ole ainakaan kovin helposti ostettavissa. Rahalla toki saa ja hevosella pääsee, mutta kuten todettua, tässä skabassa ei Arsenal pärjää.

Parhaimmassa tapauksessa jengiin tulee jokin hieman tuntemattomampi kaveri pienemmästä seurasta. Mielellään sellainen, joka ikään kuin keikkuu ykköskorin reunalla. Arsene Wengerillä on ollut hyvä vainu näiden pelaajien suhteen joten toivottavasti tämä on edelleen tallella. En usko, että tällaisen pelaajan löytäminen on helppoa ja myös joukkueessa tiedetään tämä. Töitä varmasti tehdään, mutta kuten Podolski ja Arshavin osoittivat, eivät aina paperillakaan hyvät pelaajat aina onnistu toivotulla tavalla. 

Joka tapauksessa Arsenalilla on kriittiset päivät ennen tiistaita. Ensiksi pitää hoitaa Newcastle (mielellään selkeästi) ja tämän jälkeen pitää kaikki energia keskittää siirtoihin. Toivottavasti ensi viikolla on molempien osalta mukavaa kirjoitettavaa.

Ensi kertaan!

Tappio ja voitto.

Hyvää alkuiltaa!

Viime kirjoituskerrasta on ehtinyt vierähtää taas pidempään kuin oli tarkoitus, mistä heti alkuun pahoittelut. Paljon on kerennyt tapahtumaan viime kirjoituksen jälkeen, joten koitan tiivistää kaikki ajatukseni parilta viime viikolta. Itseasiassa tarkoitukseni oli kirjoittaa jo viime viikolla katastrofaalisen West Ham-ottelun jälkeen, mutta päätin odotella rauhassa viikonlopun Crystal Palace-ottelun yli. Perusteluna tälle oli se, että en ensinnäkään ehtinyt avausottelua näkemään ja toiseksi halusin saada paremman selvyyden sille, että oliko avaustappio yksittäinen lipsahdus, vai kuvastiko se isompia ongelmia.

Kausi on siis käynnistynyt hyvin Arsenalmaisesti ja saldona on kotitappio ja vierasvoitto. Hyvä pre-season, joka piti sisälltään muun muassa voiton Chelseasta Community Shieldissä, mitätöitiin käytännössä täysin katastrofaalisen kotitappion myötä. Arsenal on viime aikoina aloittanut kautensa melko nihkeästi, joten siinä mielessä tappio ei ollut täysin yllättävää. Lisäksi Optalla oli mielenkiintoinen tilasto, jonka mukaan Arsenal ei ole voittanut kauden avauspeleistä kuin yhden viidestä niiden viiden vuoden aikana, jolloin joukkueella on ollut pelejä kauempana. Näitä viittä kautta edeltävinä kymmenenä kautena Arsenal voitti avauspeleistään kahdeksan ja pelasi kahdesti tasan. Tilastollisesti pre season olisi siis järkevää hoitaa Englannissa tai korkeintaan Manner-Euroopassa, mutta nykypäivänä se ei rahan takia ole enää mahdollista. Isojen joukkueiden on pakko promota itseään myös Euroopan ulkopuolella. 

Vaikka tilastojen valossa West Hamille kärsitty tappio ei ollut ainakaan maailman suurin yllätys, tuskin kovinkaan moni odotti niin totaalisen hengetöntä esitystä Arsenalilta. Noin selkeä kotitappio ei jätä paljoa seliteltävää. Arsene Wengerin mukaan joukkueen esityksestä puuttui kovuus ja West Ham oli paremmin valmistautunut peliin. Ainakin itse mietin raportteja lukiessani, että kuinka voi olla mahdollista, että kovapalkatut ja rautaiset jalkapalloammattilaiset voivat niin useasti olla täysin valmistautumattomia joihinkin peleihin? Lipsahduksia aina sattuu, mutta Wengerin joukkueille nämä tällaiset esitykset ovat joka kautinen ongelma. Managerilla on tässä selkeä peiliin katsomisen paikka, sillä hänen tehtävänsä on saada joukkue jokaista matsia varten. Mestaruutta ei alkukaudesta voiteta, mutta se voidaan silloin hävitä.

Puolustuksen ja hyökkäyksen ongelmat olivat ilmeisesti samoja mitä viime kausina: yksilövirheitä, staattisuutta, mielikuvituksen ja terävyyden puutetta. Valioliigan taso on sen verran kova, että jokainen nukahdus, lepsuilu tai taktiikan pettäminen johtaa isoihin ongelmiin, on vastustaja sitten West Ham tai Manchester City. 

Kauden avaus jätti siis paljon jossiteltavaa ja tarkoitti myös sitä, että seuraavassa pelissä ei pistemenetyksiä saisi tulla. Onneksi joukkueen esitys oli pirteämpi ja aina vaikealta Selhurst Parkilta saatiin täydet kolme pistettä. Esitys ei ollut ehkä paras mahdollinen, mutta näissä peleissä vain tuloksella on merkitystä.

Hyökkäys toimi Crystal Palacea vastaan mitä ilmeisemmin huomattavasti paremmin kuin West Hamia vastaan ja maalihanat saatiin auki jo vartin pelin jälkeen. Ilo oli tosin lyhyt, sillä Palace tuli melko nopeasti tasoihin Arsenalin puolustuksen lepsuilun takia. Tasoitus näytti hyvin samalta mitä ensimmäinen West Hamin maali, eli pakit antoivat vastustajalle liikaa tilaa laukaisuun ja maalilla Cechin reaktio oli liian hidas. 

Molempien pelien maaleissa yhtenäistä omaan silmää oli se, että Petr Cechin ja pakkien välinen kommunikaatio ei oikein toiminut. Cech näytti ikään kuin odottavan pakkien estävän laukauksen ja kun näin ei tapahtunut, joutui hän yllätetyksi eikä enää kerennyt reaktiotorjuntaan. Cech on pelannut koko uransa Chelseassa, jossa puolustus on todella hyvin organisoitunut ja rakennettu estämään tuollaiset tilanteet. Arsene Wenger osaa myös taktiikat ja puolustuksen, mutta antaa myös pelaajilleen enemmän vapauksia. Kenties Cech ei ole vielä tähän täysin tottunut ja jää liikaa odottamaan pakkien toimintaa, eikä varaudu tarpeeksi mahdollisia laukauksia varten. Hyvä puoli tässä on se, että ajan kanssa tämä Cechin ja pakkien välinen kommunikaatio ja yhteispeli tulee paranemaan, kun pelaajat tulevat tutuiksi toisilleen ja tietävät mitä toisiltaan odottaa.

Onneksi Arsenal ei tästä takaiskusta mennyt täysin lukkoon ja joukkueen kontrolli piti melko hyvin. Voittomaali ei ollut mikään ylen kaunis, vaan pikemminkin tiukan taistelun lopputulos. Wenger totesi pelin jälkeen, että kyseessä oli Sanchezille tyypillisen taistelun lopputulos: pallo laitetaan maaliin vaikka väkisin. Alexis ei ollut pelissä aivan terävimmillään, mutta korvasi tämän rautaisella taistelulla ja työmoraalilla. 

Crystal Palace-pelin valossa West Ham pelin voi kuitata jonkinlaisena poikkeamana, ei siis merkkinä isommista tai syvemmistä ongelmista. Joukkueen ilme oli myös eilen ajoittain hieman hapuileva, mutta parannus oli huomattava. Pelaajien otteet varmasti vielä paranevat kunhan saavat harjoituksia alleen. Viikon päästä vastaan asettuu Liverpool, joten turhan paljon tässä ei ole aikaa saada joukkue täydelliseen iskuun. Suunta näyttää kuitenkin oikealta. 

Saa nähdä millä aloituskokoonpanolla Wenger lähtee Liverpoolia vastaan. Veikkaisin aloituksen olevan samanlainen mitä Palacea vastaan, riippuen hieman Sanchezin pelikunnosta. Giroudin paikka lienee maalin takia turvattu ja lienee muutenkin parempi taktisesti alhaalla pelaavan Liverpoolin puolustuksen takia. Pool ei myöskään ole enää yhtä vaarallinen vastaiskujoukkue mitä pari vuotta sitten. Benteke on toki aina vaarallinen, mutta ainakaan ensimmäisen pelin perusteella Brendan Rodgers ei ole löytänyt sellaista taktiikkaa, jossa Bentekestä saataisiin kaikki irti. Stokea vastaan ainut taktiikka oli roiskia keskityspalloja Bentekeä kohti. Kyseisen pelin Pool voitti ainoastaan Coutinhon yksilösuorituksen takia. Jos Arsenal saa keskikentän haltuunsa ja Coutinhon tiukkaan puristukseen, pitäisi voiton olla selvä. Tosin Benteke ja Coutinho eivät paljoa tilaa tarvitse, joten joukkueen on oltava koko pelin ajan tarkkana ja hereillä. Löysäilyyn ja nukahduksiin ei ole varaa.

Tällaista pohdintaa tällä kertaa. Seuraavan kerran koitan kirjoittaa heti Liverpool-pelin jälkeen. Ensi kertaan!

Faniudesta.

Hyvää alkavaa iltapäivää!

Kirjoitustahti otti muutaman viikon taka-askeleen, koska allekirjoittanut oli ensin mökillä ja sitten matkalla. Lisäksi Arsenalin suunnalta tulleet uutiset ovat olleet melko vähäisiä. Joukkueen Aasian kiertue on nyt ohi ja mukaan tarttui pari voittoa, hienohkoja maaleja, höpöhöpö-pokaali ja maailman paras video Santi Cazorlasta uima-altaasta. Santi Cazorlasta on yksi ylivoimaisista suosikeistani ja olen vahvasti sitä mieltä, että Unescon pitäisi julistaa hänet kansallisaarteeksi ja maailmanperintö-kohteeksi. 

Harjoituspelit jatkuvat viikonloppuna Emirates Cupin myötä ja ensi viikolla on vastassa Chavs (joka hävisi juuri New York Red Bullsille numeroin LOL) Community Shield -ottelussa. Koska pre-season on edelleen kesken, kirjoitan siitä tarkemmin vasta ensi viikolla, kun joukkueella on enemmän pelejä vyöllään. Harjoituspelit ovat tietysti aina harjoituspelejä, mutta ehkä niiden avulla voinee tehdä valistuneita arvauksia/näkemyksiä tulevasta kaudesta ja pelaajien tasosta.

Eli joukkueen edesottamuksista ja omista odotuksista lisää ensi viikolla. Julkaisu saattaa olla jonkinlainen ennakkokatsaus tulevaan kauteen, semisti sekavaa jorinaa eri aiheista, tai jotain näiden väliltä. Mutta nyt kuitenkin tämän postauksen varsinaiseen aiheeseen, Monty Pythonia siteeratakseni: 

And now something completely different...

Olen jo pidempään pyöritellyt mielessäni otsikossa mainittuja teemoja kirjoittamisen aiheena. Eli olen hahmotellut tekstiä, jossa kirjoittaisin omasta faniudestani ja sen synnystä. 

Oma Arsenalin kannatus kypsyi pikkuhiljaa vuoden 2006 aikana. Tätä ennen olin seurannut jalkapalloa hyvinkin satunnaisesti, lähinnä arvokisoja ja satunnaisia pelejä yleltä. Joukkueista tunteita herätti ainoastaan Manu, jota vihasin. Viha Manua kohtaan syntyi näiden voitettua Juventus jossain mestareiden liigan matsissa (en muista oliko peräti jokin finaali). Juventus oli tuolloin jonkinlainen suosikki (sympatiseeraan seuraa jossain määrin edelleen), johtuen pitkälti sen italialaisuudesta (minulla on sukulaisia Italiassa ja maajoukkuetta olen kannattanut aina vuoden 1994 kisoista saakka). 

Minulta - kuten varmasti monelta muultakin - kysytään usein samaa kysymystä: miksi juuri Arsenal ja milloin aloitit kannattamisen? Kysymyksen esittäjänä on yleensä sellainen henkilö, joka ei itse kannata mitään jengiä ja on puhtaasti utelias. Alkuun tuo kysymys jopa ärsytti, sillä huomasin ettei minulla ollut antaa mitään järkevää vastausta. Kun olin kuullut kysymyksen riittävän usein aloin myös itse miettiä omaa kannattamistani. Mistä se edes oli lähtöisin? Jossain vaiheessa vain huomasin istuvani metrin päässä 42 tuuman televisiosta ja kiroilevani kuin Kapteeni Haddock tuomarille, vastustajalle tai oman pelaajan epäonnistuneelle syötölle. Miten näin pääsi käymään?

Tarkin vastaus mitä voin kysymykselle antaa, on että kannatukseni kypsyi pikkuhiljaa vuoden 2006 aikana ja oli vakiintunut jo vuonna 2008. En ole siinä mielessä onnellinen, että voisin antaa tarkan päivämäärän milloin rakkaus seuraan syntyi. En voi kertoa tarinaa siitä, kuinka kävin ensimmäistä kertaa isän kanssa katsomassa pelin rakkaalla Highburylla syksyisenä sunnuntaina. En asu Pohjois-Lontoossa eikä isäni kannata mitään seuraa. Tarinani faniuden synnystä on siis huomattavasti tylsempi, kuin jollain muulla. 

Lähdin keväällä 2006 Englantiin vaihtoon Bristolin yliopistoon. Kausi oli siis tuossa vaiheessa jo puolivälissä, Chelsean ja Manun dominoidessa liigaa. Valioliigan seuraamisen olin aloittanut semi-aktiivisesti jo edellisellä kaudella, lähinnä fantasy footballin takia. Lisäksi olin saanut kaverilta Footbal Manager 2005 -pelin, joten minulla oli liigasta, pelaajista ja joukkueista jonkinlainen käsitys. En tosin tiennyt mitään peliin liittyvästä kulttuurista, vastakkainasetteluista tai muusta. Esimerkiksi ihmettelin kovasti miksi Arsenalia kannattava kämppikseni kiristeli hampaitaan, kun kerroin juuri aloittaneeni Football managerissa kauden Tottenhamilla. Kohteliaana ja mukavana brittinä hän ei tästä huomattanut, mutta ilme kertoi tarpeeksi. 

Englannissa minulla oli kämppiksenä seitsemän brittiä, joista poikia oli lisäkseni kolme. Hyvin nopeasti huomasin kuinka iso asia jalkapallo Englannissa todellisuudessa oli. Se näkyi kaikkialla, mainoksissa, televisiossa, keskusteluissa ja lehdissä. Meni mihin tahansa pubiin, niin televisiosta tuli lähtökohtaisesti pelkästään futista (livenä tai uusintoina) joskin yksi televisio oli yleensä pyhitetty kriketille, rugbylle tai hevosurheilulle. Jalkapalloa ei päässyt karkuun, joten huomaamattani antauduin sille täysin. Kävin kämppisten ja heidän kavereidensa kanssa viikonloppuisin katsomassa pelejä pubeissa ja nautin suuresti näiden tunnelmasta. Kaikki olivat kohteliaita, joskin omaa jengiä kannatettiin innokkaasti. Bristolin omat jengit pelasivat tuolloin kaksi sarjaporrasta alempana, joten valioliiga oli ykkösjuttu kaupungissa. 

Jalkapallo säilyi merkittävässä roolissa koko vaihtoni ajan. Seurasin useamman pelin joka kierroksella ja viikon kohokohtana oli BBC:n mahtava Match of the Day, joka näytti koosteen kierroksen kaikista peleistä. Jossain vaiheessa huomasin, että seurasin hieman aktiivisemmin Arsenalin otteita ja valitsin sen pelaajia omaan Fantasy-joukkueeseen. 

Jälkikäteen ajateltuna oli vuosi 2006 hyvin merkittävä Arsenalin historiassa. Kyseessä oli Dennis Bergkampin ja Thierry Henryn viimeisestä kaudest Arsenalissa. Ja tietenkin kyseessä oli viimeinen kausi Highburylla. Ja olihan jengi myös mestareiden liigan finaalissa. Mutta koska rakkauteni oli tuossa vaiheessa vasta pieni kipinä jossain aivojen perukoilla, en ollut täysin tietoinen kauden historiallisuudesta. Tiesin toki Berkgampin ja Henryn, mutta en ollut seurannut heidän uraansa sen tarkemmin. Henry merkitys oli minulle fantasy footballin kallista 14 miljoonan hintaa. Bergkamp oli puolestaan tuttu lähinnä Hollannin maajoukkueesta. 

Suomeen palattuani huomasin, että seurasin edelleen Arsenalin otteita täältä käsin. Jouluna vuonna 2007 sinetöin lopulta liittomme, kun hankin itselleni Canal Sport -paketin. Nyt pääsin käsiksi otteluihin kotoa käsin (tuolloin otteluiden näkeminen Jyväskylässä oli haastavaa, käytännössä yhden pubin varassa). Keväällä 2008 muut joukkueet jäivät jonkinlaiseen "aivan sama" -tasolle, mutta huomasin jännittäväni Arsenalin pelejä yhä enemmän. Viimeistään siinä vaiheessa kun kieltäydyin bileisiin menosta pelin takia, huomasin olevani niin sanotusti koukussa. 

Jälkikäteen olen harmitellut, etten alkanut kannattajaksi aiemmin. Silloin olisin pystynyt nauttimaan tuosta kaudesta paljon paremmin. Ja todennäköisesti olisin käynyt katsomassa pelin Highburylla. Toisaalta kannattajuuden myötä on tullut monia muita upeita hetkiä, joita on ollut seuraamassa: Arshavin tekemässä 4 maalia Liverpoolin verkkoon, Henryn paluu, Manun kaatuminen vieraissa Welbeckin maalilla (itkin päätösvihellyksen jälkeen, olin niiiiiin kauan halunnut nähdä Manun kaatuvan Old Traffordilla) ja kaksi peräkkäistä FA-cupin voittoa. Faniuden parhaimpia puolia on se, että muistoja - niin hyviä kuin huonoja - tulee jatkuvasti uusia. Aina on se kuuluisa uusi kausi.

Vaikka minulla ei ole samanlaista tarinaa kerrottavana, kuin monella Pohjois-Lontoossa kasvaneella, niin on meillä yksi yhteinen piirre: rakkaus Arsenalia kohtaan. Rakkauteni seuraa kohtaan ei syntynyt yhtäkkiä, vaan kasvoi pikkuhiljaa. Ajattelen kuitenkin, että siinä on jotain samaa, miten Nick Hornby kuvaili omia tuntemuksiaan Hornankattila -kirjassaan: 

"Rakastuin jalkapalloon samoin kuin myöhemmin naisiin: yhtäkkiä, selittämättömästi ja arvostelukyvyttömästi, tulematta lainkaan ajatelleeksi millaista tuskaa tai raastavia tunteita se voisi tuottaa".

Samaistuin tähän toteamukseen hyvin voimakkaasti, vaikka oma rakkauteni ei ollutkaan samalla tavalla yhtäkkistä. Selittämättömyys ja arvostelukyvyttömyys puolestaan osuvat naulan kantaan. Myös tuska on tullut tutuksi, kuten aina rakkaudessa. Harmittavasti tuskan tunne tuntuu olevan vain turhan yleinen Arsenalin kannattamisessa. 

Fanittamiseni ei alkanut Arsenalin kannalta parhaaseen aikaan. Joukkue oli vuoden 2006 jälkeen muutoksen kourissa ja muutto uuteen stadioniin toi omat haasteensa. Pääsin itseasiassa ensimmäistä kertaa tuulettamaan Arsenalin pokaalia viime vuonna FA-cupin merkeissä. Jotenkin nämä vaikeudet vain syvensivät omaa faniuttani. En missään vaiheessa edes miettinyt kelkan kääntämistä turhautuneena joukkueen tekemiseen. Vaikka joukkue pelasi kuinka surkeasti, niin seisoin sen rinnalla. Olo oli kuin Martti Lutherin toteamus oikeudenkäyntinsä aikana: tässä seison enkä muuta voi. 

Arsenalin kannattaminen on tarjonnut niin iloja kuin suruja ja tässä on juuri kannattamisen ydin: se tarjoaa jatkuvasti tunnetilojen koko skaalan. Aina euforiasta raivoon, jännittyneisyydestä helpotukseen ja onnellisuuteen. Nämä kaikki tuntemukset tulevat hyvin tutuiksi kauden aikana. Arsenalin tapauksessa ne tulevat tutuiksi itseasiassa yhden ainoan pelin aikana. 

Tätä on myös todella vaikea selittää sellaiselle, joka ei seuraa urheilua tai kannata mitään joukkuetta. Kavereiden yksi suurista huveista on seurata minua, kun katson jotain tiukkaa peliä. Samalla olen kuullut monesti saman kysymyksen: miksi ihmeessä sinä jaksat tätä? 

En oikeastaan edes tiedä. Kannatus on nykyisin niin tiivis osa itseäni. Välillä se näkyy selkeämmin, mutta välillä hieman heikommin. Pyrin lähtökohtaisesti katsomaan kaikki pelit, mutta jos pelipäivälle sattuu jokin tärkeä meno, niin en menetä yöuniani. Tosin nykyaikana tulosten seuraaminen on huomattavasti helpompaa mitä enemmän. Viime aikoina olen itseasiassa koittanut ottaa hieman rennompaa otetta kannattamiseen: pyrin olemaan stressaamatta pelien suhteen ja olla hermostumatta aivan niin usein. Välillä tämä toimii, välillä ei. Vaikka miten yritän ottaa rauhallisesti, niin onko mitään raastavampaa kuin Arsenalin 1-0 johto? 

Olen pyrkinyt tuomaan myös tätä rauhallisempaa ja analyyttisempaa tapaa osaksi tätä blogia. Mitä hyötyä siitä lopulta on, jos kuvainnollisesti naama punaisena puhkuisin täällä raivoani ja pettymystäni. Olen myös huomannut, että kirjoittamalla asioiden on tapana selkeytyä. Tämä on itseasiassa hyvä neuvo noin yleisesti ja mitä koitan myös oppilailleni korostaa. Tuntemusten välittyminen on hyvä, mutta itse en pidä liian kärjistetyistä ja hyökkäävistä näkemyksesti. Mutta hei, jokainen meistä voi kannattaa miten haluaa, joten en saarnaa tästä enempää.

Kesä on ollut jalkapallon suhteen rauhallista, mutta ainakin minä odotan jo tulevaa kautta kuin kuuta nousevaa. Vaikka tiedän, että se tulee pitämään myös hermoja raastavia hetkiä. Toisaalta sieltä voi löytyä myös 5-0 voitto Chelseasta Stamford Bridgellä ja lähikuva Mourinhosta otsasuonet pullottaen syömässä ruohikkoa. Aina voi unelmoida. Tai ainakin muistella menneitä hyviä hetkiä, kuten Arshavinin neljää maalia Liverpoolin verkkoon. 

Tällaista tällä kertaa, ensi kerralla jotain vähemmän syvällistä. 

Myöhempään!

 

Cechistä, Diabysta ja Podolskista.

Hyvää kesäistä perjantaita! 

Aurinko paistaa ja ulkona on mitä mainioin keli, joten ajattelin juhlistaa sitä uudella kirjoituksella. Olen pyrkinyt viime aikoina julkaisemaan tekstit aina torstaisin, joten tänään ollaan päivän myöhässä. Annettakoon se minulle anteeksi tässä helle-kontekstissa. Eilinen päivä meni ulkoillessa ja Teurastamon mainiossa ruoka & kirppis -tapahtumassa (vahva suositus tälle, seuraavan kerran 6.8). Mutta asiaan.

Arsenalin suunnalta viimeisin tärkein uutinen oli luonnollisesti Petr Cechin siirron varmistuminen. Siirtokorvauksen Arsenal perinteisesti salasasi (arviot liikkuvat noin 11 miljoonan punnan tuntumassa). Palkkaa Cech tulee nostamaan sellaiset 100k viikossa, eli aika päikseen Podolskin palkan kanssa (Podolskista pian lisää). Kuten olen jo aiemmin maininnut, niin 11 miljoonaa maksanut ja 100k viikossa ansaitsevaa maalivahtia ei Arsenal ole penkille ostanut. Cech kävelee suoraan avaukseen ja mikäli suuria yllätyksiä tai loukkaantumisia ei satu, niin pelaa ensi kaudella suurimman osan otteluista. 

Cech omaa maalivahtien parhaan torjuntaprosentin (78 %) viimeiseltä kolmelta kaudelta, joten tämäkin puhuu sen puolesta, että Cech olisi avauksen mies. Cech tuo mukanaan myös samaa kokemusta voittamisesta sekä pokaaleista mitä Mesut Özil ja Alexis Sanchez toivat siirtyessään Arsenaliin. Ospina ja Szczesny eivät tilastojen valossa jää Cechille mahdottomasti, mutta maalivahtien osalla nämä pienet erot voivat olla todella suuria. Ensinnäkin Cech vaikuttaa sekä Ospinaa että Szczesnyä varmemmalta maalivahdilta. Hän on tasaisen hyvä kaikilla osa-aluille, niin ilmassa, torjunnoissa kuin vaikkapa avauksissa. Vakava kallonmurtuma ja siitä selviäminen ilman näkyviä haittoja pelissä kertoo myös Cechin vahvasta mentaalisesta puolesta. Monen muun maalivahdin peliin tuollainen loukkaantuminen olisi vaikuttanut paljon enemmän. Toivottavasti Cech lunastaa paikkansa ykkösvahtina ja otteet jatkuvat tasaisen hyvinä. Ainakin monet tuntuvat näin uskovan ja muun muassa John Terry mainitsi, että Cech tulee voittamaan Arsenalille kaudessa noin 9-12 pistettä. Tämä pistemäärä voi hyvinkin olla ratkaiseva mestaruustaistelussa.

Ospinaa on huhuttu Turkkiin ja voisin kuvitella, että hän on todennäköisempi lähtijä. Yhdyn tässä herra Arseblogin näkemykseen, että Ospina todennäköisesti haluaa jatkaa pelaamista, eikä ykkösvahdin paikkaa ole Arsenalissa enää tarjolla. Arsene Wengerin preferenssejä on kuitenkin ollut hyvin vaikea arvuutella viime aikoina, joten kumpi nykyisistä maalivahdeista jää, on toistaiseksi arvoitus. Itse veikkaisin Ospinan lähtöön vähintään lainalle, mutta katsotaan nyt. 

Toinen merkittävä uutinen oli Abou Diabyn lähteminen joukkueen vahvuudesta. Sinänsä tämä ei ollut yllätys, sillä kolmen viime kauden aikana Diaby on pystynyt pelaamaan vain kourallisen pelejä. Halua ja tahtoa pelaajalla olisi, mutta kroppa ei vain näytä kestävän. Tämä on suuri sääli, sillä Diaby vaikutti sympaattiselta ja äärimmäisen lahjakkaalta pelaajalta. Todella moni Diabyn kollega kehui hänen lahjojaan poikkeuksellisiksi, samoin kuin moni journalisti, muun muassa Arsenalista paljon kirjoittanut Amy Lawrence. Harmi ettei Diaby pystynyt enää Arsenalissa taistelemaan pelipaikasta loukkaantumistensa takia, toivottavasti kroppa kestää jossain toisessa liigassa. Arvostan myös Arsenalin toimintaa Diabyn tapauksessa ja heidän panostustaan hänen kuntoon saamiseksi. Moni muu joukkue olisi jo pitkän aikaa sitten lyönyt hanskat tiskiin ja pistänyt Diabyn ulos joukkueesta. Arsenal kuitenkin piti herrasta kiinni sopimuksen päättymiseen saakka ja osoitti tässä mielestäni suurta inhimillisyyttä. Sanokoon muut mitä tahansa, mutta mielestäni inhimillisyyden osoittaminen ei ole ikinä huono asia, vaikka siitä sitten tulisi jengille kustannuksia. 

Kolmas uutinen lienee Lukas Podolskin todennäköinen siirtyminen Turkkiin, ilmeisesti Galatasarayn riveihin. Perinteiseen tyyliinsä Podolski poseerasi turkkilaisessa kahvilassa perinteisten turkkilaisten ruokien keskellä, jotta kenellekkään ei jäisi epäselväksi hänen 1) olevan Turkissa ja 2) arvostavan Turkkia ainakin ruokien muodossa. Saateteksti oli luonnollisesti kirjoitettu myös turkiksi. Podolskin tuntien tämä ei ole yllättävää. Hän otti Arsenalissa fanit heti omikseen ja Interiin lainalle mentyään hän poseerasi heti lentokentällä täydessä peliasussa huivien ja muun rekvisiitan kanssa. Nyt sitten sama Turkissa. Alkavatko myös muut huomata saman kuvion toistumisen?

Podolski on osoittautunut mestariksi sosiaalisessa mediassa ja PR:n käytössä. Podolski pyrkii esittämään itsensä enemmän kuin pelaajana. Arsenalissa hän on luonut tasaisesti itselleen mainetta mukavana tyyppinä ja ennen kaikkea fanina. Tämän hän hoitaa hyvin ja vaikuttaa myös jossain määrin vilpittömältä. Toisaalta nyt täsmälleen sama kaava on toteutunut Arsenalissa, sitten Interissä ja nyt todennäköisesti myös Turkissa. Podolskille ei tunnu riittävän se, että hän pyrkisi olemaan hyvä pelaaja, vaan hänen tulee olla myös pidetty. Sosiaalinen media ja PR-osasto sitten pitävät huolen tästä, etenkin kun otteet kentällä eivät ole olleet oikein riittäviä. Arsenalissa ura käynnistyi kohtalaisesti, mutta päättyi paikan menetykseen avauksessa ja lopulta Inter-lainaan. Interissä meno jatkui samana, eikä joukkue ollut kiinnostunut Podolskia ostamaan. Ehkä nyt sitten Turkissa sujuu paremmin.

Podolski on parhaimmillaan erittäin hyvä pelaaja, jolla on suorastaan murhaava vasen jalka. Harmi, kun tämä ei vain hänen tapauksessaan riitä. Liian monessa pelissä hän oli täysin näkymätön ja vaikutti suorastaan laiskalta. Oikeastaan mikään rooli ei hänelle tuntunut sopivan, ei laiturin paikka, eikä varsinkaan yksinäisenä kärkenä oleminen. Tim Stillman kirjoitti, että nykyfutiksessa ei sellaista paikkaa ole, missä Podolski viihtyisi (eräänlaisena väleissä pelaajana, joka saa keskittyä vain muutamiin asioihin). En usko, että esimerkiksi Jose Mourinho olisi peluuttanut Podolskia sekuntiakaan. Podolskin lahjoista, mutta myös niiden rajoista kertoo mielestäni myös se, että hän on ollut isojen siirtojen kohteena, mutta ei ole missään jengissä pystynyt lunastamaan odotuksia. Sama kuvio on toistunut nyt jo Bayernissa, Arsenalissa ja Interissä. Kolme eri maata, joukkuetta ja valmentajaa, eli kyse ei ole mistään yksittäisestä valmentajasta, liigasta tai taktiikasta. 

Viime aikoina olen ruvennut myös hieman kyseenalaistaan Podolskin faniuden - suokaa anteeksi tämän termin käyttö - aitoutta. Onko kyseessä kuitenkin laskelmoidusta mediapelistä, missä Podolski pyrkii rakentamaan itselleen jonkinlaista suojaa pidettynä pelaajana PR:n kautta, kun otteet kentällä eivät tähän täysin riitä? En usko, että on puhdasta sattumaa, että Podolski on joka siirron jälkeen pyrkinyt tuomaan itsensä esiin yhtenä faneista ja korostaen omaa rakkauttaan kyseistä jengiä kohtaan. Podolski on varmasti luonteeltaan ystävällinen ja haluaa olla pidetty, mutta jotain epäaitoa ja laskelmallisuutta siinä tuntuu silti olevan. Toisaalta on myös hienoa, että hyväpalkkainen futaaja on valmis näkemään tällaista vaivaa, jotta uuden joukkueen fanit ottaisiavat hänen omakseen. Toivottavasti Podolski löytää uuden vireen uralleen, missä se sitten onkaan. Ja voihan hän aina palata rakastettuun Kölniinsä, mitä hän tuntuu aidosti rakastavan ja missä häntä rakastetaan. 

Tällaista tarinaa tällä kertaa, nyt lähen ulos nauttimaan kauniista kesäsäästä (ja pilaamaan hyvän fiiliksen pelaamalla golfia). Ensi viikolla taas uutta tarinaa, saa nähdä mitä Arsenalissa kerkeää tässä välissä tapahtumaan.

Ensi kertaan!

Pelaaja on parhaimmillaan juuri ennen siirtoa.

Hyvää kesäistä, joskin sateista, iltapäivää!

Kesää on kulunut kohta kuukauden verran, eikä aurinkoa tai Arsenalin pelaajahankintoja ole vielä pahemmin näkynyt. Hyvin perinteinen kesän alku siis kyseessä, ainakin viime vuosien mittapuulla.

Arsenal ei ole ollut tunnettu siitä, että pelaajahankinnat hoidettaisiin mitenkään poikkeuksellisen aikaisin, vaan ensimmäisiä siirtoja on saatu odottaa yleensä vasta heinäkuun lopulla, tai elokuussa. Viime kesänä MM-kilpailuista huolimatta Arsenal ja Arsene Wenger toimivat jopa suhteellisen aikaisin. Ensimmäinen ja ehdottomasti paras sekä suurimman profiilin omaava pelaajakauppa oli Alexis Sanchezin siirtyminen Arsenaliin 10. heinäkuuta. Sanchezia seurasivat Mathieu Debuchy 17. heinäkuuta, David Ospina 27. heinäkuuta ja Calum Chambers 28. heinäkuuta. Danny Welbeck puolestaan liittyi joukkueen vahvuuteen (hieman yllättäen ja erinäisten sattumusten kera) vasta 2.9, eli deadline -päivänä.

Pelaajia ei ole vielä siis varmistunut (joskin yksi lienee lähellä, siitä enemmän alempana), mutta huhuja on jälleen kerran senkin edestä. Median harmiksi yksi Arsenaliin linkitetyistä kestosuosikeista, eli Porton Jackson Martinez,  liittyi (tai liittyy pian) Atletico Madridin vahvuuteen. Samalla tavalla toinen Arsenaliin kevään aikana vahvasti linkitetty Kondogbia on siirtymässä AC Milaniin. Se pikkuseikka, että onko Arsene Wenger ollut missään vaiheessa kiinnostunut näistä pelaajista, on epäolennaista jalkapallosivustoille. Arsenalin kannattajat ovat aktiivisia median seuraajia ja pelaajasiirrot kiinnostavat, joten näistä tullaan kirjoittamaan. Media on kiinnostunut lukijoista ja klikkauksista, koska nämä tuovat lehdille tuloja. Ei Sky Sportsilla tai Telegraphilla, mistään Daily Mailista puhumattakaan, ole mitään kiinnostusta siihen, että kuinka todennäköisiä siirrot todellisuudessa edes ovat. Ketä siis kiinnostaa toteutuuko joku "Iniesta Stokeen" -huhu, jos sillä saa aikaiseksi klikkauksia.

Nykypäivänä siirtoikkuna on yhtä sirkusta: pelaajien nimiä ja siirokohteita heitellään ilmoille jatkuvalla syötöllä ja täysin umpimähkäisesti. Fanit kerkeävät viikon aikana innostua ja pettyä monen monta kertaa. Tämä ei ole tosin pelkästään median syytä, vaan syyttävä sormi osoittaa myös faneja. Mehän niitä uutisia janoamme ja klikkaamme myös niitä linkkejä, joiden tiedämme olevan pelkkää tuubaa. Ilmiön takana olevia syitä lienevät toiveikkuus ja fantasiat. Voi kumpa juuri tänään Daily Mailin linkittämä pelaaja siirtyisi meille! Millä tavalla se vahvistaisikaan joukkuetta! Voi kumpa se olisi totta! Ja niin edelleen. Kesän aikana ei jalkapallorintamalla paljoa tapahdu (lukuunottamatta kotimaista liigaa ja arvokisavuosia) joten huhut ovat ainut keino saada tarvittava fiksi omasta suosikkijoukkueestaan. Totuudesta viis, antakaa minun unelmoida!

Pelaajasiirtofantasioinnin ohella sosiaalinen media antaa meille valtavan hyvät mahdollisuudet tutustua pelaajiin, joista meillä ei välttämättä ole mitään käsitystä. Harva seuraa aktiivisesti Saksan, Italian tai Espanjan liigoja niin tiiviisti, että pystyy antamaan valistuneita näkemyksiä keskitason tai pienemmän profiilin pelaajista. Kaikkihan me tiedämme Messin, Ronaldon, Zlatanin tai Mullerin, mutta entäs se joukkueeseen linkitetty Sevillan, Hoffenheimin tai FC Whatthefuckin kärkipelaaja, joka on tehnyt kuulemma paljon maaleja, tai ainakin hienoja maaleja. Tässä apuun ryntää youtube ja aina yhtä luotettavat highlights -videot. Tietämättömille kerrottakoon, että näihin videoihin on kasattu kooste pelaajan parhaimmista paloista, hienoimmista syötöistä, maaleista ja niin edelleen. Ja vitsi kun pelaaja näyttää hyvältä! 

Ian Flemingin James Bond -kirjassa Bond kertoo kuinka päivän paras savuke on hetki juuri päivän ensimmäistä savuketta. Kenties samalla tavoin jokainen pelaaja on parhaimmillaan juuri ennen potentiaalista siirtoa. Näin mielikuvissamme pelaaja on juuri sellainen kuin haluamme. Voimme katsoa kauas tulevaisuuteen, kun kyseinen pelaaja tekee viisi maalia Chelsean verkkoon ja torjuu rangaistuspotkun. Meidän fanien unelmissa ja fantasioissa ei ikävä todellisuus ole ikinä tiellä. Sen sijaan Arsene Wenger on harmittavan sidottuna todellisuuteen. Hän ei voi hankkia pelaajia mutuillen tai perustaen ne epärealistisiin arvioihin tai fanien mielipiteisiin. Jos Wenger niin toimisi, pursuaisi joukkue täynnä keskinkertaisuuksia, tai ikuisia lupauksia. Kuten Tottenham. Tai Liverpool.

Jos unelmat ja fantasiat jätetään hetkeksi syrjään, niin mitä todennäköisiä siirtoja tulee kesän aikana tapahtumaan?

Tällä hetkellä varmin siirto lienee Petr Cechin saapuminen Emiratesille. Twitterin mukaan pelaaja olisi hyväksynyt henkilökohtaiset ehdot (palkka asettunee jonnekin 100k/viikko tasolle) ja ilmeisesti myös Chelsean kanssa oltaisiin päästy sopimukseen siirtokorvauksen määrästä (noin 11 miljoonaa puntaa). BBC, Sky Sports ja Telegaph uutisoivat siirrosta sen verran suurella äänellä, että tätä voinee pitää siis varmana. Ellei sitten tapahdu jotain poikkeavaa. Kuten Jose Mourinho. Joka on mulkku. Eli siirto ei ole varma kunnes Cech poseeraa uudessa paidassa Arsenalin sivuilla. Jäämme siis odottamaan tätä, ilmeisesti siirron pitäisi varmistua ensi viikolla. Tai sitten ei.

 

Toinen vahvasti huhuissa ollut pelaaja on Southamptonin Morgan Schneiderlin. Arsenal on ilmeisesti seurannut pelaajaa jo pitkään ja muutaman kerran on uutisoitu jopa tarjouksen jättämisestä. Mitään varmaa ei voida kuitenkaan sanoa, mutta ilmeisesti jonkinlaista kiinnostusta on olemassa. Tosin Francis Coquelinin nousu avaukseen on todennäköisesti laittanut hieman jäitä Wengerin hattuun. 

Jos Petr Cech jää ainoaksi siirroksi kesällä on mielestäni joukkue sinänsä hyvissä voimissa haastamaan valioliigan mestaruudesta. Tämä tosin vaatii sen, että joukkue ei kärsi loukkaantumisista, mikä on Arsenalin tapauksessa todella iso riski. Kevät meni hyvin, mutta onko muutos loukkaantumisten vähenemisessä pysyvää, vai ohimenevää? Uskaltaako Wenger ottaa tässä riskin? Vaikka joukkueen runko onkin hyvä, tuskin yksi hyökkääjä ja keskikenttäpeluri ainakaan joukkuetta heikentäisi? Ja hei, saahan sitä aina unelmoida.

Ensi kertaan!

Menneestä kaudesta, eteenpäin menosta ja hieman tulevasta.

Hyvää kesän alkua ihmiset ja kanssafanit!

Kovasti olen yrittänyt saada aikaiseksi kirjoituksia, mutta ensin oli kiire töissä (huhti-toukokuu on opelle kiireistä aikaa) ja sitten oli kiire lomalla.

Lomalla pääsin vierailemaan Lontoossa useamman vuoden tauon jälkeen ja matkaan kuului tietysti vierailu Emiratesille sekä puntien tuhlaaminen Armourussa. Olin matkalla äitini kanssa joka kävi ensimmäistä kertaa stadionilla (joskin ulkopuolella, emme käyneet kierroksella sisällä) ja hän oli todella vaikuttunut näkemästään. Kertoilin hänelle joukkueen historiasta ja nappasimme muutaman poseraauskuvan muun muassa Dennis Bergkampin patsaalla. Harmi oli suuri, kun Armourysta olivat melkein kaikki XL:ää pienemmät koot loppu, sillä tarkoituksena oli tuoda Santi Cazorlan pelipaita avopuolisolle (sekä vieraspaita itselle, avopuolisolla on luonnollisesti kotietu ja täten lopullinen sana asioihin). Onneksi oikean koon paitoja löytyi myöhemmin Puman liikkeestä. Äiti ei tosin paitaa halunnut, vaikka muisteli, että nuorempana fanitti Arsenalia vakioveikkauksessa lähinnä nimen takia. Eli jos käytte Lontoossa, niin kannattaa varautua, että kokoja paitoihin löytyy vasta kun uusi pelipaita on saatavilla, eli noin viikon päästä (julkistus oli eilen, mutta ei saavu heti hyllyihin). Tosin Puman liikkeestä saa vanhoja paitoja halvemmalla.

Mutta asiaan.

Viimeisimmän postauksen jälkeen on tapahtunut vaikka ja mitä Arsenalin suhteen, joten koitan tässä heitellä ilmoille sekalaisen määrän sekalaisia ajatuksia ja hajatelmia liittyen Arsenaliin, pelaajiin, menneeseen kauteen ja ehkä myös nopeahko silmäys tulevaan kauteen sekä kesään. Eli epämääräinen avaus epämääräiselle postaukselle, olkaatten hyvät sekä pahoittelut kirjoitustauosta, koitan (jälleen kerran) parantaa tapojani.

Menneestä kaudesta on kirjoitettu paljon ja kaikki olennainen sekä epäolennainen aina FA-cupin voitosta tuleviin siirtoihin, lienee pureksittu jo puuduttavan moneen kertaan. Nämä analyysit tuppaavat tosin olemaan lontooksi, joten ehkä sekaan mahtuu muutama sananen ehdalla suomenkielellä (savoksi en sentään rupea huastelemmaan).

Kun valioliigan viimeinen kierros koetti oli Arsenalin kannalta tässä hyvin vähän jännitettävää. Kolmas sija oli jo varmistettu ja kokonaispistemäärä oli varmuudella kolme vähemmän mitä edellisellä kaudella. Lisäksi FA-cupin puolustaminen oli edessä seuraavalla viikolla, joten mielenkiinto kohdistui lähinnä Wengerin pelaajavalintoihin ja siihen mitä nämä mahdollisesti kertoisivat tulevista valinnoista. Jälkiviisaasti ajateltuna en usko, että tuon lauantain pelaajavalinnat antoivat mitään osviittaa finaalin suhteen, Wengerin pelaajavalintojen arvailu on ollut vaikeaa, mutta tällä kaudella se on ollut ajoittain lähes mahdotonta. WBA (jolla ei ollut myöskään mitään pelattavaa) kaatui 26. toukokuuta ja Arsenalhan meni myös FA-cupin finaalin voittamaan, mutta siitä hieman lisää tuonnempana.

Kauden jälkeen yksi eniten puhuttaneita asioita oli, että oliko edelliseen kauteen nähden tapahtunut riittävää ja fanien vaatimaa edistystä. Oma mielipiteeni tästä on, että edistystä kyllä tapahtui, joskin ei niin paljoa kuin toivottiin. Ensimmäinen konkreettinen parannus oli liigasijoitus, joka oli siis kolmas (viimeksi olimme kolmansia 2011/2012 kaudella). Joku voisi argumentoida, että pistemäärä oli vähemmän, mutta hitonko väliä sillä on jos sijoitus paranee? Jokainen kausi on erilainen eivätkä pistemäärät ole kausien kesken kunnolla verrannollisia keskenään. Sijoitus on se mikä ratkaisee, ei pistemäärä. 

Lisäksi tältä kaudelta jäivät onneksi puuttumaan rumat vierastappiot niin sanottuja kovia jengejä vastaan (Manu, City, Chavs ja Pool). Chelsea ja Manu olivat keskinäisissä otteluissa edelleen parempia, mutta Poolilta ja Cityltä Arsenal nappasi neljä pistettä. Lisäksi Manu kaatui tärkeässä vieraspelissä FA-cupin puolivälierässä. Toisaalta typeriä tappiota tuli muun muassa Swanseaa (kahdesti), Stokea ja Southamptonia vastaan. 

Tällä kaudella heikko syksy/talvi pilasi mahdollisuudet mestaruudesta, kun taas toissakaudella huonohko kevät pudotti Arsenalin pois top-3 sijoituksista. Syksy ja talvi olivat ajoittain todella karmeaa katsottavaa Arsenalin kannattajan näkökulmasta ja allekirjoittaneen näkemykset olivat välillä hyvin negatiivisia. Pelissä ei näyttänyt olevan mitään hyvää ja vaikutti siltä, että kukaan ei oikein tiennyt mitä tehdä, eivät pelaajat eikä etenkään valmennus. Wenger sai niskaansa, osittain aiheesta, todella paljon kritiikkiä, joka välillä näytti menevän yliampuvaksi. Joukkue keräsi itsensä joulun jälkeen hienosti ja pelasi muutamia lipsahduksia lukuun ottamatta hyvän kevään. 

Edistystä siis mielestäni tapahtui, mutta liian paljon jäi silti jossiteltavaa. Toissakauteen verrattuna Arsenal ei kuitenkaan missään vaiheessa taistellut realistisesti mestaruudesta, johtuen toki Chelsean vakuuttavasta ja tasaisesta suorittamisesta. Silti näin jälkikäteen ajateltuna jäi kaudesta positiivinen maku, joka kruunautui FA-cupin voittamisen uusintaan. 

FA-cupin voitto oli suorastaan tyrmäävä esitys Arsenalilta, eikä finaalivastustajalle Aston Villalle jätetty mitään saumoja. Peli kulki alusta saakka Arsenalin komennossa, eikä voittajasta ollut ensi minuuteilta lähtien mitään epäselvyyttä. Verrattuna edelliseen voittoon tämä oli suorastaan ylikävely. Edellinen voitto oli tuonut tarvittavaa itseluottamusta ja sitä paljon puhuttua "voittamisen kulttuurira". Pelaajat ja valmennus tiesivät, että he ovat parempia ja peli on voitettavissa. Birmigham-tappion haamu oli viimein selätetty, toivottavasti lopullisesti.

Tämän hetken suurin kysymys on, että pystyykö Arsenal parantamaan peliään sen vaadittavan määrän, jotta ensi kaudella pystytään uskottavasti haastamaan Chelsea ja City (miksei myös Manu ja Liverpool) mestaruudesta. Pelaajat tuntuvat tähän uskovan ainakin haastattelujen perusteella. Mutulla sanoisin, että loppukevään aikana ainakin seitsemän pelaajaa on puhunut mestaruudesta ja sen voittamisesta. On hienoa, että todella moni pelaajista uskoo mestaruuteen ja janoaa sen voittamista. Kaksi peräkkäistä FA-cupin voittamista on varmasti saanut pelaajat janoamaan lisää mestaruuksia. Kamppailu tulee olemaan kovaa, eikä muut joukkueet tule antamaan mitään ilmaiseksi. 

Joukkue tuntuu olevan tällä hetkellä hyvässä tikissä ja pelaajia ei ole tänä kesänä MM-kisat häiritsemässä. Ospina ja Sanchez pelaavat toki Etelä-Amerikan mestaruudesta, mutta uskoisin tämän vaikuttavan ensi kauteen melko vähän. Ospinalle on hyvä paikkaaja (kenties kaksi, mutta siitä toisesta myöhemmin) ja Sanchez omaa mitä ilmeisemmin Väinämöisen, Thorin ja ahman kestävyyden, joten yhdellä ylimääräisellä turnauksella vuodessa on tuskin vaikutusta.

Pohja ensi kauden mestaruustaistelulle on siis olemassa, mutta sitä tulisi ehdottomasti vahvistaa kesällä. Chelsea näytti viime kesänä miten homma hoidetaan hyvin ja tehokkaasti. Mourinhon jatkopestin eka kausi päättyi kolmanteen sijaan ja hän korjasi kesän aikana joukkueen puutteet hankkimalla täsmäostoina Fabregasin ja Diego Costan (vähän tunnettu fakta: Costa toimi Christopher Leen stunttina Frankensteinissa ja Draculassa ), sekä läpällä hankitut Kukavittuolikaan sekä Eipeliaikaa. Myös Wengerin hankinnat olivat hyviä, mutta jäivät hieman puolitiehen, etenkin topparin hankkimatta jättäminen oli iso virhe, joka onneksi paikattiin tammikuussa.

Tämän kesän aikana Arsene Wengerin tulisi näyttää, että myös hän pystyy Mourinhomaiseen päättäväisyyteen ja hankkisi sen tarvittavat pari vahvistusta. Oma toive olisi kolme pelaajaa: maalivahti ja joko keskikentälle kaksi tai sitten yksi plus hyökkääjä. Uusi ja kokenut maalivahti toisi puolustukseen tarvittavaa ryhtiä ja sitoisi jo nyt hyvin pelaavaa porukkaa entistä tiiviimmäksi. Selkein vahvistus tähän olisi Peter Cech, joka on ollut hyvin vahvasti huhuissa viime päivinä. Huhut ovat tulleet myös suhteellisen luotettavista lähteistä, mutta ainakin toistaiseksi esimerkiksi David Ornstein on ollut asiasta vaitonainen. Ilmeisesti Cech haluaa edelleen pelata ja pysyä Lontoossa, joten Arsenal on ainut järkevä vaihtoehto (Chelseassa peliaikaa ei tule ja muut Lontoon jengit on paskempia). Bonuksena tässä on se, että siirto Arsenaliin saattaisi suututtaa Jose Mourinhon, eli pelkästään vittuilun takia pitäisi Cech hankkia. 

Muut siirtohuhut ovat toistaiseksi olleet perinteistä huttua ja jossain "Inieasta Stokeen" -tasolla. Oma veikkaus on, että kesä tulee olemaan melko hiljainen. Cech vaikuttaa jopa todennäköiseltä ja olisi erittäin hyvä ostos. Jos tämä toteutuu, niin odottaisin yhtä, korkeintaan kahta pelaajaa, jotka pystyvät ykkösjengin paikasta taistelemaan. Junnuja saattaa tulla vaikka useampia, mutta nämä ovat tulevaisuuden hankitoja, eivät merkittäviä lyhyellä tähtäimellä. Kirjoittelen potentiaalisista hankinnoista hieman myöhemmin, kunhan kesän siirtorumba pääsee kunnolla käyntiin. Nyt on vielä hiljaista.

Ensi kausi tulee olemaan mielenkiintoinen Arsene Wengerin jatkon kannalta. Hänen uusimmasta sopimuksestaan on nyt jäljellä kaksi vuotta ja on mahdollisuuksien rajoissa, että hän kirjoittaa myös uuden jatkon. Heikko syksy ja talvi kuitenkin näytti sen, että epäluottamus Wengerin kykyihin on edelleen koetuksella ja jos kausi käynnistyy huonosti on kritiikki herkässä, kahdesta FA-cupin pystystä huolimatta. Toisaalta jos Arsenal pystyy edelleen peliään parantamaan ja on vakavasti otettava haastaja mestaruudesta voi saada Wengerin harkitsemaan jatkoa. 

Wenger on aina asettanut joukkueelle pitkäaikaiset tavoitteet ja myös seuraa niitä. Tämä on osittain tuonut valmentajan ja fanit vastakkain, koska faneilla tähtäimet ovat huomattavasti lähempänä, yleensä kuluvan kauden menestyksessä. Sen sijaan Wenger saattaa katsoa, että mestaruutta tavoitellaan pidemmällä aikavälillä ja tehdään maltillisesti ratkaisuja sen saavuttamiseksi. Ei hätäilyä, vaan rauhallista rakentamista. On tietty aivan toinen juttu, pystyykö Wenger enää samalla tavalla tähän kuin 2000-luvun alussa. Muiden joukkueiden nouseminen sekä yleinen ilmapiirin muutos hektisemmäksi asettaa pitkäjänteiselle työlle haasteensa. Onkin mielenkiintoista nähdä miten Wenger vastaa näihin haasteisiin.

Tällaista tältä erää. Olen ottanut tavoitteeksi kirjoittaa vähintään kerran kahdessa viikossa tekstin, mutta ideaalitilanteessa saan rustattua jotain kerran viikossa. Seuraavaa tekstiä voidaan siis odotella ensi viikolla. Todennäköinen kirjoituspäivä lienee torstai, myöhemmin sitten maanantai tai torstai. Kesä on luonnollisesti hiljaisempaa, joten tekstien aiheet saattavat hieman rönsyillä.

Hyvää Juhannusta ja ensi viikkoon!

Yksi askel eteen, kaksi taakse.

Huomenta sataisesta Espoosta!

Olen tässä joulupyhien aikaan koittanut pyöritellä blogiin aihetta ja aiheelle otsikkoa. Jotain sellaista mikä summaisi Arsenalin syyskauden ja kuvaisi mahdollisimman kattavasti joukkueen tilaa ja tulevaisuudennäkymiä. Täytyy heti tunnustaa, että pääasiassa mielessä pyöri lähinnä negatiivisia adjektiiveja ja niistä johdettuja otsikoita. 

Kausi kun on tähän mennessä ollut kaikkea muuta mitä kesän alussa toivoi. Kausi on mennyt oikeastaan yhtä hyvin, kuin prinssi Harryn naamiaisasuvalinta halloween-juhlaan, jossa hän pukeutui natsi-upseeriksi. Ja jos jollekin jäi epäselväksi, niin Iso-Britannian kruununprinssi natsiksi pukeutuneena ei ollut kovinkaan hyvä juttu. Eikä ole ollut myöskään Arsene Wengerin Arsenal. Itseasiassa kausi on ollut niin huono, että jos Arsenal olisi kruununprinssi, saapuisi se naamiaisiin pukeutuneena Hitleriksi, heiluttaisi IRA:n lippua ja ilmoittaisi, että Stalin, Pol Pot ja Putin ovat ihan ok-tyyppejä ja Nickelbackilla on itseasiassa ihan hyviä levyjä. 

Olen ottanut myös aiemmin kantaa tähän pitkittyneeseen mahalaskuun, jota Arsenalin kaudeksi voidaan kutsua. Tulokset ovat olleet ajoittain surkeita, peli-ilme on ollut täysin hukassa, loukkaantumiset ovat saaneet joukkueen toimimaan aivan äärirajoillaan ja niin edelleen. Listan on pitkä ja lohduton. Välillä pelit ovat kuitenkin kulkeneet ja pientä toivoa paremmasta on ollut näkyvissä. Vaikeasta vieraspelistä Anfieldillä saatiin piste kaivettua (voitossa oltiin kiinni viime sekunneille), QPR kaatui kotona, joskin Giroudin aivopieru teki pelin lopusta hankalamman mitä se olisi muuten ollut ja Upton Parkilta haettiin täydet kolme pistettä West Hamin kustannuksella. Sitten liian tutut loukkaantumiset ja Giroudin pelikielto saivat aikaan sen, että Sotonia vastaan joukkueen runko oli venytetty aivan kipurajoille. 2-0 tappio ei ollut siis tässä valossa yllätys. 

Peliesitys jätti silti todella paljon jossiteltavaa. Arsene Wenger sai ensimmäistä kertaa toooooodella pitkään aikaan puolustukseen parhaan mahdollisen kokoonpanon. Onkin ironista, että tuo puolustus onnistui säheltämään kaksi aivan naurettavaa maalia. Molemmat maalit olivat suoranainen kavalkaadi yksilövirheitä, kommunikaation puutetta ja puhdasta sähellystä. Pelaajat ovat kovapalkkaisia ammattilaisia ja heidän yksinkertaisesti pitää pystyä parempaan. Puuhastelu oli eilen suorastaan surkuhupaisaa.

West Ham -peli oli joukkueelta hyvä. Pelaajat pelasivat hyvin yhteen, niin puolustuksessa kuin hyökkäyksessä. Keskikenttä tuki hyvin puolustusta ja pystyi luomaan vaarallisia tilanteita West Hamin maalille. Paremmalla osumatarkkuudella Arsenal olisi voinut tehdä helposti enemmän kuin sen kaksi tarvittavaa maalia. Puolustus ja etenkin Szczesny olivat todella varmoja ja pitivät aina vaarallisen Andy Carrolin todella hyvin pihdeissään. West Ham on vieraspelinä aina vaarallinen, minkä todella moni vastustaja on tällä kaudella huomannut. Arsenal taisi aiheuttaa heille vasta kauden toisen (vai oliko peräti ensimmäinen, en jaksa nyt tarkistaa) kotitappion. Tuntui siltä, että joukkue oli ottanut viimein sen tarvittavan askelen eteenpäin ja josta olisi hyvä lähteä vuoteen 2015.

Mutta sitten vastaan asettui Southampton ja pelin jälkeen joukkue oli ottanut tutut kaksi (tai jopa enemmän) askelta taaksepäin. Toisaalta tämä ei yllätä, sillä se on ollut joukkueen tila kuluvalla kaudella: yksi askel eteenpäin ja heti perään kaksi askelta taakse. Jokaisella joukkueella on huonot hetkensä, mikä on pitkällä kaudella ymmärrettävää. Mikä tekee Arsenalin kaudesta erityisen huolestuttavan on se, että ainakaan minä en oikein osaa enää uskoa, että tilanne paranisi jotenkin dramaattisesti. Joukkue on aivan liian epätasainen. 

Avainpelaajat ovat jatkuvasti loukkaantuneina ja ne jotka eivät ole, joudutaan peluuttamaan puhki. Tämä jos mikä oli avainasemassa Southamptia vastaan. Silloin kun puolustukseen saadaan paras mahdollinen avaus, on keskikentällä ja hyökkäyksessä pulaa pelaajista. Kuten joku totesi eilen twitterissä: Arsenal, yksi maailman rikkaimmista joukkueista, joutuu turvautumaan 0-2 tappioasemassa 19-vuotiaaseen junioriin, joka ei ole vielä pelannut matsiakaan ykkösjoukkueessa. Koska meillä ei ollut ketään muutakaan. Toki Theo Walcott oli tullut kentälle hieman aiemmin, mutta hänen pelinsä näytti juuri siltä, mitä  voi odottaa pelaajalta joka on ollut 12 kuukautta poissa. Itsekkin kritisoin eilen Wengerin vaihtoja ja niiden hitautta, mutta jälkikäteen kun ajattelee, niin ainoat vaihtoehdot todellakin olivat 19-vuotias junnu ja puolikuntoinen Theo. Toisaalta, ei yhdenkään joukkueen, joka haluaa taistella mestaruudesta, pitäisi joutua tähän tilanteeseen. Tämä on täysin Arsenalin (ja etenkin Arsene Wengerin) omaa syyä.

On käsittämätöntä, että loukkaantumistilanne on edelleen ratkaisematta. Poissa loukkaantumisen takia eilen olivat Ramsey, Ospina, Wilshere, Diaby, Özil, Arteta, Flamini, Gnabry, Welbeck ja Podolski. Lisäksi puolikuntoisia oli ainakin Koscielny ja Walcott. Pakon edestä puhkipeluutettuja olivat ainakin Sanchez ja Mertesacker. Keskikentän pohjan muodostivat 19-vuotias, joka pelasi paikalla ensimmäistä kertaa ja pelaaja joka kutsuttiin takaisin Charltonista (joka tosin selvisi matsista ainoana puhtain paperein).

Ennen kuin tämä jatkuva avainpelaajien loukkaantuminen saadaan ratkaistua, ei Arsenal tule voittamaan yhtään mitään. Itseasiassa tällä hetkellä näyttää siltä, että loppukaudella ollaan sijoilla 6-8. Ainoastaan se seikka, että myös muilla joukkueilla on omat ongelmansa ja jos (todella iso jos) loppukaudeksi saamme joukkueen terveeksi, voidaan taistella sijoista 3-4. Taas kerran.

Arsenalin suorituksesta puuttuu vaadittava tasaisuus ja itsevarmuus. Loukkaantumisten takia joukkue on jatkuvassa muutostilassa, eikä tarvittavaa rutiinia pääse syntymään. Pelaajat vaihtuvat avauksessa ainoastaan pakon edestä, ei vapaaehtoisella kierrätyksellä. Tämä ongelma on ollut hallitseva jo vuosia, mutta tälle ei ole tehty yhtään mitään. Tämä on Arsene Wengerin suurin virhe, joka on kostautunut joukkueelle liian monta kertaa. 

Myöhempään.